Pelkoa metsästyskoirakoulutuksessa?

Palkitsemalla kouluttaminen ja pakotteiden välttäminen on (onneksi!) jo erittäin yleistä, ja myös laajasti käytössä virkakoirilla. Metsästyskoirien parissa törmää kuitenkin vielä jonkin verran vanhentuneisiin koulutustapoihin, jotka ovat eettisesti vähintäänkin arveluttavia tai jopa eläinsuojelulain vastaisia, usein tehottomia ja ehdottomasti vahingollisia koiran hyvinvoinnille.

Onnistuneen jahdin kruunaa se, että sinne on päästy ilman pelkoa ja pakotteita.

 

Miksi fyysisiä rangaistuksia käytetään?

Fyysisten rangaistusten käyttöä perustellaan usein sillä, että mikään muu ei toimi. Koira on niin sitä tai tätä: riistaviettinen, puolustusviettinen, kiihkeä, itsepäinen, voimakas… Lista on loputon, taustalla perimmäinen syy on kuitenkin kouluttajan tiedon ja taidon puute. Käytetään aiemmin ”toimiviksi” todettuja menetelmiä ja painopiste on lopputuloksessa, ei siinä, miten sinne päästään. Koiran hyvinvointi on jopa toissijainen asia, kun päämäärä on tärkein – esimerkiksi kunhan se ei enää aja lintuja. Toisaalta perusteena voi olla koiran hyvinvointi – pysähtymisen pitää olla ehdoton, että koira ei juokse auton alle. Tähän perusteluun voi todeta suoraan, että millään koulutuskeinolla ei saa aikaan 100 prosentin varmaa käytöstä, koira on elävä eläin eikä robotti.

Miksi pakotteiden tai fyysisten rankaisujen käyttö on sitten niin ongelmallista? Ensinnäkin se on väärin ja laitonta, kuten eläinsuojelulaissa todetaan: ”Eläimen liiallinen rasittaminen ja kohtuuttoman ankara kurissa pitäminen ja kouluttaminen sekä liian kovakourainen käsittely on kielletty”. Toisekseen se hidastaa koiran oppimista ja voi aiheuttaa muun muassa opittua avuttomuutta. Pelko lisää stressiä, joka taas lisää ongelmakäytösten ja sairauksien riskejä, ja kovien koulutuskeinojen on todettu liittyvän koiran aggressiiviseen käytökseen.

Koira voi yhdistää palautteen eri asiaan kuin on tarkoitettu

Kun käytetään pelkoa tai kipua aiheuttavia koulutuskeinoja, on mahdotonta hallita seurauksia. Kaikki onnistunut koulutus vaatii erittäin hyvää ajoitusta ja sitä, että koira yhdistää palautteen oikeaan asiaan. Ongelma on kuitenkin se, että me emme pääse sinne koiran pään sisään tarkistamaan, mihin asiaan koira palautteen yhdistää. Kun koira säikäytetään linnuilla sen mennessä perään, läsnä on tuhat muutakin asiaa riistan lisäksi. Ympäristö, oma ohjaaja, kouluttaja, muita ihmisiä, muita koiria ja niin edespäin. Miten voimme hallita, mihin asiaan koira yhdistää rangaistuksen?

On mahdollista, että koira yhdistää oikean käytöksen palautteeseen. On myös mahdollista, että se alkaakin pelätä riistaa tai riistatyötä (metsästäessä blinkkaa eli ei mene riistalle, vaikka tietää missä se on). Se voi myös alkaa pelätä kouluttajan näköisiä henkilöitä tai vaikka muita koiria, jos ne ovat samanlaisella pellolla kuin missä koulutus tapahtui. Pakotteet aiheuttavat koiralle pelkoa, kipua ja epämiellyttävää oloa – vai miksi koira muuten vähentäisi käytöstä sen jälkeen, kuin välttääkseen sen epämiellyttävän, pelottavan tai kivuliaan palautteen.

Lisäksi metsästyskäytösten yhteydessä todennäköisyys sille, että koira yhdistää rangaistuksen oikeaan asiaan, on vielä pienempää kuin monissa muissa käytöksissä. Esimerkiksi riistan jahtaaminen on koiralle vaistonvaraista käytöstä ja voikin kyseenalaistaa sen, kuinka tietoinen se on käytöksestään tehdessään sitä. Sitä voi jopa rinnastaa refleksinomaiseen käytökseen – riistaärsyke aiheuttaa sille automaattisen käytöksen, jota se ei voi hallita. Vai miltä sinusta tuntuisi, jos lääkäri paukauttaisi vasaralla otsaasi, kun jalkasi heilahtaa hänen napautettua ensin vasaralla polveesi?

Pelko ehdollistuu ja yleistyy nopeasti

Pelkoehdollistumat syntyvät nopeasti: evoluutio on hoitanut pelistä pois sellaiset yksilöt, jotka eivät kerrasta opi välttämään vaarallisia asioita. Pelko myös yleistyy nopeasti, samasta syystä – eli jos on kerran kohdannut vaarallisen käärmeen pellolla, kannattaa kaikilla samankaltaisilla pelloilla olla varuillaan. Pelkoehdollistumia on myös erittäin työlästä, ellei mahdotonta kouluttaa pois, ainakaan täysin. Taas, sellainen eläin, joka unohtaa pelätä niitä tiettyjä käärmeitä, voi olla kohta kuollut eläin. Kaiken huipuksi, pelot usein laajenevat, ellei niitä aleta nopeasti ja tehokkaasti vastaehdollistamaan: ensin pelätään peltoaukeita, sitten kaikkia aukeita paikkoja. Ensin pelätään hattupäisiä miehiä, sitten kaikkia miehiä, lopuksi kaikkia vieraita ihmisiä. Ja niin edespäin.

Tavoitteena missään koulutuksessa tuskin on, että koira alkaa pelkäämään. Jotta näin ei kävisi, mutta palaute olisi kuitenkin tarpeeksi epämiellyttävää, jotta koira kuitenkin vähentäisi käytöstä, pitäisi tietää etukäteen, miten suuri rangaistus on juuri tälle koiralle juuri sopiva (juuri tänään ja juuri näissä olosuhteissa). Palautteen pitäisi olla sellainen, että se oppii kerrasta, mutta ei ala pelkäämään, ainakaan liikaa. Kuka voi sanoa osaavansa arvioida sen? Se, miksi koiran haluttaisiin oppivan kerrasta, löytyy siitä, että eläimet (ja ihmisetkin) siedättyvät pakotteille. Ne tottuvat siis toistojen myötä siihen kipuun tai epämukavaan oloon. Siksi, jos pakotteita joudutaan antamaan useita, pitäisi niiden olla joka kerta voimakkaampia, jotta saataisiin sama tunnereaktio aikaan. Tämä taas ei enää edes kuulosta koiran kouluttamiselta.

Selvitä koulutusmetodit ensin

Ongelma ei tietenkään rajoitu metsästyskoirille järjestettäviin koulutuksiin. Suomessa järjestetään joka vuosi valtava määrä koirankoulutuskursseja, seminaareja ja yksityiskoulutuksia. Kouluttajista löytyy sekä Suomen Eläintenkouluttajien listoilta löytyviä, ammattitutkinnon suorittaneita kouluttajia, että pitkän kokemuksen omaavia harrastajia ja esimerkiksi yhdistyksissä kouluttavia henkilöitä. Suurin osa koulutuksista on varmasti antoisia ja koiran ehdoilla vedettyjä. Kuitenkin, jos haluaa varmistaa, että kouluttajan koulutusperiaatteet sopivat omiin toimintatapoihin, kannattaa nähdä vähän vaivaa ennen koulutukseen menoa.

Esimerkiksi yhdessä kulkemista ja seuraamista voi treenata hyvin eri tavoin palkitsemalla.

Hyvä lähtökohta on tarkistaa, löytyykö kouluttaja Suomen Eläintenkouluttajien listalta, he ovat sitoutuneet noudattamaan yhdistyksen eettisiä sääntöjä. Kouluttajan nettisivuilta tai kurssi-ilmoituksesta voi myös löytyä tietoa koulutustavoista. Voit myös kysyä kouluttajalta suoraan ennen ilmoittautumista, että mitkä hänen koulutusperiaatteet ovat – varsinkin metsästyskoirakouluttajilla ja perehtyneillä harrastajilla harvemmin on kattavaa nettisivua.  Hyvän koulutuksen merkki on se, että siellä painopiste on ihmisten oppimisessa. Eli siellä koiranomistajat saavat työkaluja jatkaa koiran koulutusta kotona – jos koulutuksessa luvataan nopeita korjauksia koiran käytökseen, kannattaa perehtyä koulutuksen sisältöön tarkemmin.

Pidä koirasi puolta

Miten sitten toimia, jos kohtaatkin esimerkiksi koulutusleirillä tilanteen, jossa et olekaan kouluttajan kanssa metodeista samaa mieltä tai ne eivät ehdottomasti sovi omalle koirallesi?

Ensinnäkin tsemppaisin itseni jo ennen tilaisuutta valmiuteen sanoa ei. Se voi nimittäin olla hankalaa, kun se monien arvostama henkilö sanoo tai tekee jotakin, ja ympärillä on kymmeniä ihmisiä. No, samat ihmiset eivät ole paikalla sitten, kun pahimmassa tapauksessa koiran loppuelämän ajan paikkailet niitä haasteita, mitä siitä yhdestä koulutuskerrasta aiheutui. Paras lopputulos on tietenkin se, että pystyt osallistumaan ja ammentamaan kokeneemmilta ilman, että joudut tinkimään omista koulutusperiaatteistasi ja koirasi hyvinvoinnista.

Jos yhtään mietityttää, pyydä kouluttajaa kertomaan etukäteen tarkkaan, miten aikoo toimia, ennen kuin laitat koirasi koulutustilanteeseen. Hyväksy jo etukäteen, että kesken lähteminen on ok. Kaikkien kanssa ei vain synkkaa. Unohda se, kuinka paljon kurssi maksoi tai kuinka kauas olet matkustanut sitä varten – koirasi hyvinvointia ei voi mitata rahassa.

Tärkeintä on nauttia koiran kanssa yhteisestä tekemisestä, koiran käytöksen häpeäminen on täysin turhaa.

Nämä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä näin sanottuna, mutta varsinaisessa tilanteessa se ei olekaan niin helppoa. Tulee liikaa ajateltua sitä, mitä muut ajattelevat. Oma mottoni on kuitenkin se, että minulle on paljon tärkeämpää se, mitä minun koirani ajattelee minusta, kuin se, mitä jotkut kurssilla olleet ihmiset ajattelevat.

Vesa Kuosmasen jälkiluento 27.2.2016

Kävin tänään kuuntelemassa HEPeKon järjestämän Vesa Kuosmasen luentotilaisuuden aiheesta jäljestäminen. Vesa Kuosmanen kouluttaa jälkeä omille koirilleen ja ymmärtääkseni myös muille, kasvattaa saksanpaimenkoiria ja kilpailee palveluskoirakilpailuissa jäljellä SM- ja MM-tasolla. Hän on ymmärtääkseni FH-jäljestä kaksinkertainen MM-hopeamitalisti.

Alla muistiinpanoni tästä noin neljän tunnin luennosta. Huomauttaisin, että tämä ei ole mikään sanasta sanaan-referaatti luennosta, vaan todellakin minun tulkintojen ja näkemysten ryydittämä teksti. Joitakin asioita olen saattanut ymmärtää eri tavalla kun muut luennolla olleet, ja joitakin luennolla mainittuja asioita jätin pois tietoisesti tai myös jotain saattoi jäädä pois vahingossa.

Nämä koulutusohjeet taitavat päteä erityisesti FH-jäljen kouluttamiseen. Vaikka kaikki jälkilajit ovat periaatteeltaan samankaltaisia, on FH-jälki ymmärtääkseni eniten tottelevaisuutta painottava – arvostellaan muun muassa se missä linjassa koira tekee näytön esineellä ja kuinka korkealla maasta kuono on jäljestäessä. Pelastusjälkikokeessa (kansallinen) arvostellaan jäljestämistä yleisemmin. Tämä ero kannattaa pitää mielessä Kuosmasen ohjeita mahdollisesti soveltaessa.

Kuosmanen aloitti linjaamalla, että jokaisen valittava itselle ja koiralle sopiva koulutusmenetelmä. Hän palasi aiheeseen myöhemminkin sanomalla, että jos päättää kouluttaa tietyllä tavalla, on sitä tehtävä pitkäjänteisesti eikä vaan kokeilla muutamaan otteeseen. Vesan koulutussysteemi vaatii pitkäjänteistä ja systemaattista työtä. 3-vuotiaaksi saakka koira vielä kehittyy paljon, tai toisin sanottuna, vasta kun koira on kolmevuotias tietää mihin tasolle se voi päästä.

Koiralta ei saa vaatia liikaa jos sillä ei ole kapasiteettia siihen tehtävään. Eri koirilla on erilaiset taidot ja moottorit, eikä tiettyä laatua voi vaatia jos koiralla ei riitä ominaisuudet siihen. Kaikessa koulutuksessa on edettävä koiran ja myös ohjaajan taitojen mukaan.

Kuosmasen nukaan ihanne-jälkikoiralla on seuraavat ominaisuudet: työhaluinen, taistelutahtoinen, sopivan ohjaajapehmeä, hyvät hermot ja moottori riittää työhön. Hänen mukaansa pelastuskoiralle ensin kannattaisi kouluttaa jälki, ja sitten vasta haku – toisin päin tehtynä riskinä on, että koira alkaa käyttämään liikaa ilmavanua jäljestäessään. Toki koiran luontaiset ominaisuudet vaikuttavat myös paljon siihen käyttääkö enemmän ilmavainua vai maavainua.

Se jäljestääkö koira hyvin vain huonosti riippuu eniten synnynnäisistä ominaisuuksista. Terveydellä ei Kuosmasen mukaan ole useinkaan merkitystä. Koulutuksen vaikutus näkyy siinä tuleeko koirasta keskiverto vai hyvä jäljestäjä. Itse olisin ajatellut, että koiran terveydentila voisi vaikuttaa paljonkin jäljestämisen laatuun – vai onko niin, että varsinkin kokeneelle jälkikoiralle jäljestäminen on niin palkitsevaa, että se jäljestäisi innolla vaikka ”pää kainalossa”.

Koiran mielentila ja koiran fyysinen tila näkyy kaikessa koiran suorituksessa jäljellä. Ohjaajan mielentila myös vaikuttaa koiraan paljon. Kuosmanen painotti, että ei kannata treenata jälkeä jos on itse pahalla päällä, ja muutenkin kautta luennon painotti sitä, että koiraa ei saa kuormittaa ohjaajan toimesta sen jäljestäessä.

Pentua valitessa kannattaa ottaa ahnein koira, koska se on helpoin kouluttaa jäljelle. Pennun kanssa voi alkaa harrastamaan jälkeä heti luovutusikäisenä. Jos vertailee pentuja, niin systemaattisesti ja pitkäjännitteisesti työskentelevä pentu (vaikka etsiessään ruokaa ruohikosta) on paras valinta jälkikoiraksi.

Makkararuutu

Alkuun tehdään ruutu: tampataan n. 1 m x 1 m kokoinen alue, johon ruokaa ripotellaan reunoille ja etenkin nurkkiin enemmän, tallatulla alueella myös siellä täällä nameja. Nurkkien avulla opetetaan jo kulmatyöskentelyä. Alkuun käyttään makkaraa joka erottuu hyvin alustasta, mutta pian käytetään ruokaa mikä ei silmällä erotu. Ruokapalkan jäljellä pitäisi olla aina parempaa kuin mitä koira saa normaalisti.

Koira viedään ruutuun paalun kohdalta, eli siitä kohdasta mistä tallaaminen on aloitettu ja mistä kohtaa ruudusta on poistuttu. Koulutus pitäisi suunnitella niin, että aloittaa jäljestyksen myötätuulesta, jotta koira pitäisi kuonon paremmin maassa. Koira pääsee etsimään vasta kun se on keskittynyt mutta rauhallinen. Eli pidetään pannasta kiinni ja päästetään ruutuun kun mielentila on oikea. Koiralla tai pennulla oleva liina on niin pitkä, että pentu pääsee ruudusta ulos – tämä siksi, että koiralla on mahdollisuus joutua ulos ruudusta ja siten oivaltaa itse missä kannattaa etsiä nameja ja missä ei.

Ruutua voi alkaa muuttamaan jäljeksi kun koira pysyy hyvin ruudussa. Silloin ruutua aletaan kaventamaan ja pidentämään kunnes se muuttuu jäljeksi. Jos ruutua tehdään liian pitkään, koira oppii vain pyörimään paikoillaan. Parhailla koirilla voi alkaa jo muutaman ruudun jälkeen muokkaamaan ruutua jälkeä kohti. Ruudussa pentu viedään ruudusta pois ennen kuin se on syönyt kaikki namit. Ensimmäisellä kerralla voi tehdä yhden ruudun, ja jos se sujui hyvin, toisella kerralla jo kaksi ruutua esimerkiksi.

Pentu nostetaan ruudusta aina nätisti ja pentua pelästyttämättä, ja ennen kuin se on syönyt kaikki namit. Olisi hyvä olla ennen ruututreeniä varma siitä, että pennulla todella on nälkä tai että namit ovat sellaisia mitä pentu todella haluaa syödä.

Ensimmäiset jäljet

Ensimmäisillä jäljillä kävellään normaalin leveästi eli jalanjäljet eivät kulje yhdessä janassa peräkkäin. Alkuun olisi kutenkin hyvä, että uusi askel alkaa samasta tasosta mihin edellisen askelen kengänkärki loppui, ettei askelten väliin tule vielä pitkiä välejä. Tärkeintä on, että pennun tai aloittelijan kanssa jokaisella askelella on namipala. Jos koira on niin innokas, ettei se malttaisi syödä kaikkia, jarrutetaan koiraa jotta se söisi ainakin suurimman osan nameista. Sen lisäksi, että koira tässä oppii etsimään jälkeä eteenpäin koska siellä on ruokaa, Kuosmanen myös haluaa tällä saada koiran jäljestämään aina jäljen päällä, vaikka itse asiassa tuuli saattaa viedä jäljen hajun sivuun varsinaisesta jäljestä. Oikein vauhdikkaille koirille voi laittaa jäljelle myös isompia kasoja ruokaa, jotta se vauhdilla vetäväkin koira malttaisi pysähtyä syömään.

Jos koira lopettaa jäljen kesken, niin odotetaan että koira itse jatkaa. Jos koira menee maahan makaamaan, nostetaan se liinalla ylös ja mennään itse ihmettelemään jälkeä, ja kun koira kiinnostuu siitä myös niin todennäköisesti se lähtee itse jatkamaan. Ei käskytetä koiraa, ei hätäillä, vaan rauhassa odotetaan, että koira itse oivaltaa jatkaa jäljestämistä.

Ensimmäinen vuosi pennun kanssa tehdään jälkeä pelkästään nurmella. Sen lisäksi, alkuun tehdään vain suoria jälkiä. Jäljen loppuessa hypätään jäljeltä pois, jotta loppu olisi koiralle selkeä. Pennulla voi olla jäljen päässä ruokaa ja aikuisemmalla koiralla voi olla purkki, jossa on ruokaa. Toisin sanoen, kun koira osaa jo ilmaista, on jäljen lopussa purkki joka on esineenä, koira ilmaisee sen esimerkiksi menemällä maahan ja saa ruuan palkkana.

Pennun kanssa ensimmäinen suora jälki on vähintään 20 metriä pitkä. Lyhyemmän jäljen tekeminen ei kannata, koska yleensä koira ei pääse kovin lyhyen jäljen ”sisään”. Kun koira jäljestää 50 metriä sujuvasti, aletaan vähentämään ruokaa jäljellä. Namien määrää vähennettäessä pitää olla kuitenkin varovainen, että ruokaa ei ole aina yhtä tasaisin välein vaan satunnaisin välein.

Jäljen vaikeuttaminen

Kulmien kouluttaminen riippuu paljon koirasta. Voidaan laittaa enemmän nameja ennen kulmaa, tai kulman päälle, tai vaikka heti käännöksen jälkeen. Samaa tapaa kannattaa kokeilla useamman kerran ennen kuin vaihtaa strategiaa. Kuosmanen aloittaa heti 90 asteen kulmilla. Piikkejä kouluttaessa Kuosmanen tekee ne todella terävänä, jotta koira oppii jäljestämään tarkasti.

Yleensä ottaen Kuosmasen mielestä koira mikä jaksaa ajaa pitkää, suoraa jälkeä hyvin, osaa kyllä ajaa kulmatkin hyvin. Tämä johtuu siitä, että pitkät, suorat jäljet parantavat parhaiten koiran pitkäjänteisyyttä.

Kuosmanen yleensä ajaa tuoreita jälkiä, koska hänen mukaansa ne ovat vaikeampia. Tämä johtuu siitä, että hajujälki voimakas mutta ”levällään” kun jälki on tuore. Hänen mukaansa tuoreen jäljen ajaminen usein tekee koirasta tarkan. Ennen tärkeää koetta (FH) hän kuitenkin tekee myös 2-3 tuntia vanhoja jälkiä. Hän jäljestää kaikissa sääolosuhteissa, jotta koira oppii erilaisiin olosuhteisiin, mutta ei jäljestä lumella. Treenimäärät sovitetaan koiran tarpeisiin, ja joskus menee viikko tai kaksikin viikkoa ettei ajeta yhtään jälkeä.

Jäljen pidentämisen hän tekee niin, että ajetaan pari tai kolme saman mittaista jälkeä, jonka jälkeen ajetaan 5 metriä pidempi jälki ja sitten pieni tauko. Sen jälkeen taas katsotaan osaako koira sen pidemmän jäljen, ajetaan muutama jälki, kasvatetaan pituutta ja taas tauko. Varsinkin pennulla on tärkeää antaa myös lepopäiviä jäljestämisestä, koska silloin koira kehittyy.

Jäljen hukkaamisesta nousi esille se, että ohjaajan pitää oppia lukemaan milloin koira hukkaa jäljen, koska siihen pitäisi reagoida mahdollisimman nopeasti. Käytännössä toimitaan niin, että viedään koira rauhallisesti siihen paikkaan missä se oli viimeksi jäljellä ja annetaan koiran itse löytää jälki uudelleen. Se vaatii siis sen, että ohjaaja näkee koirasta milloin se on jäljellä, ja painaa myös mieleensä koiran jäljestäessä missä kohdalla se on jäljellä.

Koiralle palkkio on se, että se löytää jäljen, koska jäljestäminen itsessään on palkitseva käytös. Jos koira siis poistuu hetkellisesti jäljeltä tai harhailee, pysähdytään ja odotetaan, että koira itse ratkaisee asian ja löytää jäljen, jonka jälkeen jatketaan etenemistä. Samoin toimitaan jos koira nostaa kuonoa liikaa – pysähdytään ilman nykimistä, odotetaan, että koira laskee kuonon ja taas jatketaan menoa kun koira itse oivaltaa asian.

Kuosmanen ei erikseen tee harhajälkiä, vaan sen kouluttaminen tulee itsekseen kun tekee jälkiä paikkoihin missä on muitakin kulkenut. Hänen mukaansa se, jos koira helposti ”lankeaa” harhajälkiin, se voi olla merkki siitä, että koira on jäljestäessään liian kuormittunut.

Yleensä ottaen, jälki ei saa olla liian helppo eikä liian vaikea. Jos käy niin, että jälki oli liian vaikea, tehdään uudelleen ihan samanlainen jälki, mutta niin että siellä on vähän enemmän ruokaa.

Esineilmaisu

On olemassa erilaisia tapoja kouluttaa esineilmaisu. Kuosmanen kouluttaa sen ensin erikseen ilman jälkeä ja ruokapurkilla. Käytännössä ruokapurkki on maassa, koiran löytäessä purkin, se pyydetään maahan ja purkki avataan. Kuosmanen antaa kaiken ruuan jälkitreenissä maan kautta, eli hän kaataa ruuan maahan koiralle syötäväksi. Kun tämä sujuu erikseen, voidaan purkit ottaa mukaan jäljelle.

Kun halutaan ottaa käyttöön muut esineet (kepit), laitetaan keppi jäljelle purkin päälle. Kun koira on ilmaissut useamman kerran kepin ja purkin, jätetäänkin purkki pois ja koira saa palkan ohjaajan taskusta. Purkissa tai ohjaajan taskussa on oltava vielä parempaa ruokaa kuin jäljellä jalanjäljissä oleva ruoka, jotta koira motivoituu ilmaisusta. Kuosmanen palkkaa ilmaisusta kunnon palkalla, ei millään pienellä yksittäisellä namilla, ja palkkaa koiraa myös kokeessa koiran ilmaistessa. Sen lisäksi, vaikka koiralla tehdään jo esineilmaisuja ja se on kokenut jälkikoira, niin sillä on siltikin jäljellä aina jonkin verran ruokaa – koira ansaitsee palkkion aina jäljestäessään. Kuosmasella on sen lisäksi vielä autossa purkki ruokaa eli koira saa tehdystä työstä vielä loppupalkan.

Kuosmanen painotti sitä, että esineilmaisussa (tai muutenkaan jäljestäessä) ei saa missään nimessä paineistaa koiraa millään tavalla, koska ilmaisun pitää pysyä todella palkitsevana. Koiran ilmaistessa maahanmenolla koira pääsee lepäämään, joten se voi ilmaisukäytöksenä toimia itsessään palkitsevana koiralle. Minkä tahansa käytöksen valitseekaan koiralle ilmaisuksi, niin väkisin sitä ei saa missään nimessä tehdä.

Jos koira menee esineestä yli, pyydetään koira takaisin, ja ajetaan uudelleen esineen yli niin monta kertaa, että koira itse huomaa ilmaista esineen. Esineilmaisun jälkeen, kun jatketaan jäljestämistä, voi laittaa seuraaville askelille muutaman makupalan, jotta koira jatkaa jäljestämistä rauhallisesti, keskittyneesti ja oikeaan suuntaan.

Muita huomioita

Kuosmanen tekee paljon itse jälkiä koirilleen, mutta huomauttaa kuitenkin, että joitakin vieraita jälkiä on hyvä tehdä varsinkin nuorelle koiralle jotta se oppii vieraisiinkin jälkiin. Ennen kokeita Kuosmanen tekee noin 4-5 vierasta jälkeä, jotta koira on valmiimpi kokeen olosuhteisiin. Kokeiden tai muuten jäljestämisen jälkeen hän ei tee mitään ”palauttavia” harjoituksia, vaan ruokkii koiran, antaa sen levätä ja painottaa, että jäljestämisen (ja muun treenaamisen) vastapainoksi koiran pitää pääsyä purkamaan itseään vapailla metsälenkeillä ja oleskelulla ilman käskyttämistä.

Välineistä hän suosii ketjukaulainta pennusta saakka, ja liinaa joka kulkee koiran jalkojen alta. Ketjukaulain rajoittaa koiran halua vetää liian voimakkaasti. Kaulain ei kuitenkaan saa olla kuristavalla. Kuosmasen mukaan hänen koiransa jäljestävät niin rauhallisesti, että hän voi pitää liinasta kiinni kahdella sormella.

Omasta mielestäni epämiellyttävän pannan käyttöä tehokkaampi keino vauhdin rajoittamiseen olisi yksinkertaisesti se, että koira pääsee jatkamaan jälkeä/namien syömistä vain kun se etenee rauhallisesti. Sen lisäksi mietin, että vaikka ketjukaulaimella koira oppisi jäljestämään vetämättä, niin se tuskin tapahtuu hetkessä – ja siihen saakka koiran niskaan kohdistuu voimakas paine jolla on potentiaalia aiheuttaa fyysisiä vammoja esimerkiksi koiran kaularankaan. En ainakaan itse haluaisi ottaa sitä riskiä.

Liinan käyttöön liittyen Kuosmanen kommentoi, että hän siirtyy kulkemaan 10 metrin liinan päähän jo pennun ensimmäisen vuoden aikana ja kun jäljet alkavat olemaan 100 metriä tai enemmän. Hänen mukaansa on paras antaa koiralle vapaus toimia parhaaksi näkemällään tavalla ja varoa kuormittamasta koiraa liikaa – siksi on järkevää melko pian siirtyä sinne liinan päähän ja antaa koiralle työrauha.

Kuosmasen mukaan pakotteiden käyttö koiran tehdessä virheen jäljellä on järjen vastaista. Ohjaajan on hyväksyttävä koiran taidot ja sen lisäksi koiran ylimääräinen kuormitus on haitallista koska jäljestys itsessään kuormittaa jo koiraa. Esimerkiksi liinalla annetusta pakotteesta Kuosmanen totesi, että koira ei ymmärrä mihin pakote liittyy, ja saattaa olla, että pakotteiden jälkeen se ei loppujen lopuksi uskalla tehdä enää mitään.
Paras strategia jäljestäessä on yksinkertaisesti pysähtyä ja odottaa että koira ratkaisee ongelman itse. Hänen mukaansa virheen tapahtuessa, kuten ei muutenkaan jäljellä, ei kannata höpötellä koiralle mitään, ei hokea käskyjä tai muutakaan. On huomattava, ettei kehuminenkaan jäljellä ole välttämättä hyvä idea, koska se saattaa turhaan keskeyttää koiran työskentelyn ja haitata sen keskittymistä.

Muutenkin jäljestäessä on hyvä muistaa, että koirat eivät ole koneita, vaan eläimiä ja niille tulee epäonnistumisia aina välillä. Tärkeää on niistä huolimatta antaa koiralle työskentelyrauha. Kuosmasen mukaan jäljen kouluttaminen on pienistä asioista kiinni, ja pienillä asioilla saa muutettua paljon. Jälkikoulutuksessa perusta pitää olla huolellisesti rakennettu, tai muuten saattaa törmätä ongelmiin pidemmällä. Hän painottaa koiran työrauhaa ja sanoi lopuksi mielestäni hyvin: koiran kanssa pitää treenatessa olla hauskaa. Olen täysin samaa mieltä!

Vaikka olenkin kouluttanut Ässälle jäljen esineilmaisun kautta, koen, että sain tästä luennosta paljon arvokkaita ajatuksia treenin eteenpäin viemiseen ja myös vahvistusta aiemmin oppimalleni – koira oppii parhaiten kun se saa itse oivaltaa. Vaikka luento oli pitkä, niin Vesa Kuosmanen piti esimerkeillä ja mukavalla tyylillään sen erittäin mielenkiintoisena. Kevättä odotellessa siis, Ässäseni…

 

Junkkarin nuorten luokan peltokoe 27.9.2015

Olimme kokeessa seitsemän koiran ryhmässä jossain päin Lapuaa. Ässän vuoro oli ryhmässä viimeinen, joten päästiin heti alkuun harjoittelemaan rauhallista odottamista. Ensin ajattelin, että mitähän tästä tulee – jätettiin autot sellaisen talon viereen missä oli äänestä päätellen pihalla joku 10 koiraa, semmonen mekkala kuului isoa ja pientä haukkua. Ässä vähän yritti vastailla, mutta palkitsin vierellä olemisesta ja maassa makaamisesta aktiivisesti, sekä myös vastaehdollistin muihiin koiriin, eli kun se katsoi muita, se sai palkkaa.

Kun sitten päästiin pellon puolelle, Ässä ei oikeastaan enää äännellyt lainkaan. Se vähän ihmetteli hakuvuorossa olevia koiria, mutta malttoi rauhoittua maahan ja pystyi syömään koko ajan. Lintuja oli vähänlaisesti, alkupäässä oli yksittäinen lehtokurppa tms. ja loppupäässä löydettiin yksi fasaaniparvi kahteen otteeseen kahden eri koiran toimesta. Ässän ensimmäinen hakuvuoro oli vanhan juna-aseman vieressä olevassa pusikossa – siinä oli koivuja ja pajupensaita, ohdakkeita ja nokkosia… Tämän lisäksi edellinen koira oli juuri pölläyttänyt ison parven fasaaneja ilmaan samasta puskasta, joten eipä siinä oikein Ässällä haku auennut ja nenä oli paljon maassa kun tuoreita hajuja oli. Ollaan etsitty fasaania samankaltaisista paikoista, ja Ässälle on tullut aikamoinen inho nokkosia kohtaan näiden jälkeen, joten sekin rajoitti koiran halukkuutta. Mutta kyllä se lintuja kuitenkin etsi, ettei ihan kahvilla ollut. Lisäjännitystä toi vierellä kulkeva junarata, ja juna tulikin Ässän vuoron aikana – koira oli sen verran lähellä, että sain sen helposti kiinni siksi aikaa.

Ensimmäisen hakuvuoron jälkeen oli kylmän linnun nouto. Taasen Ässän vuoro oli viimeisenä, joten se kuuli 6 laukausta ennen omaa vuoroa. Ympärillä oli vinkuvia koiria ja koirilleen ärähteleviä omistajia, ja Ässä oli pikkuisen ihmeissään tästä. Mentiin sitten vähän kauemmaksi, ja se pystyi koko ajan syömään joten sinänsä ei mitään isompaa ongelmaa ollut. Ässä oli täysin hiljaa toisten noutaessa ja laukausten aikana, mikä oli hyvä juttu. Meidän vuorolla Ässä odotti hyvin paikoillaan noutovihjettä, mutta ei nähnyt lintua sitä heitettäessä. Ampuja ampui maahan vain hieman sivussa meistä, ja luulen, että Ässä katsoi maahan ropisevia hauleja koska ne veivät minunkin huomion. Sanoin kyllä vihjeen ”mark” linnun lentäessä, mutta koira ei todennäköisesti markkeerannut lainkaan. Lähetin koiran hakemaan lintua, se juoksi lintua kohti sitä etsien, aika rauhallisesti. Vähän se ihmetteli ladon takana olevaa ihmistä, sitten kävi taas haistelemassa lintua, sitten tuli minun luokseni, sitten meni taas haistelemaan lintua – eikä millään tahtonut ottaa suuhun. Aikaa meni niin kauan tässä, että nouto meni nollille, mutta tuomari keksi kokeilla sitä, että lähtee kävelemään lintua kohti. Tuomari otti vain muutaman askelen jonka jälkeen Ässä pikapikaa otti linnun suuhun ja toi minulle jalkoihin. Tuomarin mukaan weimarit on aika kateellista sorttia, ja vaara siitä että menettää linnun todennäköisesti saikin Ässän toimimaan 🙂

Sitten saatiin vielä toinen hakuerä sänkipellolla. Siinä vaiheessa olisi ollut siis mahdollisuudet näyttää sitä Ässän oikeaa hakua, mutta alla oli jo pitkä odotus ja melko jännä noutovaihe, joten eipä se mitenkään raketin lailla lähtenyt. Haki kuitenkin laukaten, kuunteli ohjausta ja oli ihan hyvällä menolla ottaen huomioon miten pitkällä päivää oltiin jo. Paikka oli sellainen, että meidän porukka oli jo kiertänyt sen koko alueen ympäri, joten en kyllä uskonut hetkeäkään, että siinä olisi lintuja. Ensimmäinen hakuerä ja toinen hakuerä olivat arvostelun mukaan kumpikin 12 minuuttia, mutta tuntuivat paljon lyhyemmiltä. Eli vähän harmittaa, että ei nyt osunut meidän hakuvuoro aiempaan vaiheeseen päivää ja sellaiselle paikalle missä oli vähän helpompi koiran innostua hakemaan. Kummallakaan alueella ei siis Ässällä ollut lintuja, eikä luonnollisesti sitten voi riistatyötä arvostella. Pisteitä ei näinollen kauheasti ropissut, kun nouto ja vesityö olivat myös nollilla. Tuomarin kommentti oli, että Ässä ei ole vielä kunnolla herännyt riistalle, mikä saattaa olla osittain totta vaikka kyllä sillä nyt jo vahva aavistus asiasta on 🙂

Ottaen huomioon tämän hyvin vaatimattoman startin meidän koeuralle, fiilikset ovat kuitenkin erittäin korkealla. Sain koko viikonlopun ajan vahvistusta omille ajatuksilleni yleensäkin koiran ja myös kanakoiran kouluttamisesta. Katsoin lauantaina kun kolinapurkilla peloteltiin yhtä koiraa ennen näyttelykehään menoa, ja kehässä koira oli täysi hermoraunio. Katselin sivusta niitä lukemattomia hihnanykäisyjä mitä ympäriinsä näki. Seurasin kun ihmiset rankaisivat vinkuvaa koiraa hihnapakotteella, ja koira jatkoi vinkumistaan hetken päästä, taas pakote, taas koira vinkui, taas pakote jne… Jos koiran käytös ei muutu, pakotteen tai palkkion ansiosta, niin miksi ihmeessä jatkaa pakotteen tai palkkion antamista siinä tilanteessa? Ja se huudon määrä koiran mennessä perään… Taisi Ässä eniten paineistua kokeen aikana siitä, että aikuiset ihmiset huutavat koirilleen todella aggressiivisesti. Samaan aikaan, Ässän käytös meni parempaan ja parempaan suuntaan kokeen edetessä, se pystyi rauhoittumaan, pystyi hengailemaan muiden koirien lähellä rentona, pystyi katselemaan hakuvuorossa olevaa koiraa rauhallisesti, pystyi ottamaan kontaktia koko kokeen läpi ja jaksoi vielä kokeen jälkeen esiintyä ROP-kehässä muiden rotunsa parhaiden kanssa (ei sijoituttu parhaaseen nelikkoon siellä). Lauantaina kehässä se antoi häntää heiluttaen tuomarin koskea ja kopeloida, mitata ja katsoa hampaita. Lauantaina kehän laidalla se jonkin verran haukkui, mutta se väheni päivän edetessä huomattavasti. Sen käytös oli koko sunnuntain kokeen läpi iloista ja rentoa, eli koe oli oiva koulutustilanne Ässälle ja minulle jäi meidän yhteisestä tekemisestä oikein hyvä mieli, peltokokeen tuloksista huolimatta.

Nyt jatkamme metsässä ja pellolla kulkemista ja niiden lintutilanteiden saalistamista, myös noutotreeniä pitää jatkaa ja saada lisää toistoja kylmillä linnuilla. Pysähtymisiä pitää myös treenailla säännöllisesti jatkossakin. Saattaa olla myös jotain perää siinä, että weimarinseisojat kypsyvät hitaasti – onneksi meillä on vielä monta vuotta edessä Ässän kanssa! Koko tilaisuus oli kyllä hienosti järjestetty eikä tarvinnut ensikertalaisena olla yhtään hukassa, toimitsijat ja tuomarit olivat oikein avuliaita ja saatiin hyvää kokemusta siitä, miten kanakoirien kokeet etenevät ja mitä kannattaa treenata! Ja onneksi meidän ”nakkikouluttajien” mainetta pidettiin upeasti yllä kun tuttavan karkeakarvainen seisoja sai NUO1-tuloksen 93 pisteellä 🙂

Alla yksi kuva pellolta ja muutama kuva illan ”isosta kehästä” (kiitokset kuvaajalle!), jossa oli kaikki rotunsa parhaat koirat eri roduista.

Hakutreenit 13.5.2013

Hakutreeneissä jatkettiin samalla linjalla kuin viime kerralla, eli vain kaksi maalimiestä heti alueen etukulmissa. Lämmittelyn jälkeen odottelin vuoroa, ja Tomppa oli silminnähden innoissaan treeneistä – erittäin hyvä lähtökohta. Ensimmäiselle maalimiehelle lähettäessä kesti hetken, että sain koiran rauhoittumaan ja tulemaan sivulle lähetystä varten, mutta onnistui kuitenkin. Muutama nami sivulla olosta, jonka jälkeen lähetin koiran etsimään. Oppimisteorian mukaan vierelle tulon ennen lähetystä pitäisi vahvistua melko nopeasti, koska sitä käytöstä seuraa aina todella palkitseva käytös eli maalimiehen etsiminen (-> Premackin periaate).

Etäisyyttä maalimiehelle oli noin 40-45 metriä. Rohkenin lähettää niin kaukaa, koska lähes suoraan piilolle meni polku. Tomppa irtosi erittäin vauhdikkaasti ja suoraan polkua pitkin. Maalimiehellä Tompan ilmaistessa testasin pystynkö ottamaan koiran hallintaan sivulle kesken ilmaisun – sanoin vihjeen ”viereen” ja Tomppa vilkaisi minuun ja palasi ilmaisemaan lähemmäksi maalimiestä ikään kuin sanoen, että älä häiritse siinä, täältä mä sen palkan saan kuitenkin 🙂 Namilla houkutellen ja valjaista kiinni pitäen sain sen kuitenkin sivulle hetkeksi josta vapautin palkalle. Tätä pitää siis selvästi treenata erikseen ja tehdä kunnollinen koulutussuunnitelma, jossa ei tarvita houkuttelua tai pitelyä, eli todennäköisesti joudun sheippaamaan käytöksen. Siitä lisää myöhemmin…

Maalimieheltä palattiin keskilinjalle hyvin hallinnassa, käytin ehdollista vahvistetta ja palkkasin 2-5 askelen välein. Mielestäni on tärkeää, että paluu keskilinjalle ei mene rynnimiseksi, koska pakotteet aina vähentävät käytöstä ja laskevat motivaatiota, ja kun koira rynnii hihnassa valjaita vasten se on koiralle pakote vaikka se aiheuttaa sen itse. Viime vuoden hakutreeneissä panostettiin tähän, ja koira pysyi hyvin lähellä ilman hihnaakin, joten voidaan todennäköisesti taas jättää hihna pian pois – talven tauon jälkeen olen kuitenkin halunnut pelata varman päälle.

Toinen maalimies oli myös melko helpossa maastossa, nousin muutaman askelen keskilinjalta piilolle päin koska heti alussa oli nousu kalliolle, lähetysmatka oli suurinpiirtein samat 40-45 metriä. Vierelle tulo lähetystä varten sujui nopeammin kuin ensimmäisellä lähetyksellä, ja koira malttoi odottaa vihjettä. Lähtö oli taas vauhdikas, koira eteni koko ajan kulmaa kohti mutta teki seisojamaiset z-hakukuviot noin 5-10 metriä laajalla alueella. Maalimies kuitenkin löytyi, ja koira ilmaisi hyvin ja sai loppupalkan.

Nyt voi jo todeta, että nämä lyhyemmät hakutreenit ovat toimineet hyvin: koira irtoaa hyvin ja on todella motivoitunut. Jatkossa voisi enemmän vaihdella 1, 2 ja 3 maalimiehen välillä, sekä tehdä erikseen ilmaisutreeniä tuon hallintaan oton vuoksi.

Noutotreeniä 1.9.2012 & ensimmäinen vesilintusaalis

Noutotreeni on edistynyt mukavasti viime päivityksestä. Myyränhyppyä esiintyy enää harvoin. Myyränhyppy on koiralle todennäköisesti palkitsevaa, ja kun helppojen ja nopeiden noutojen myötä olen päässyt palkkaamaan koiraa tiheästi noutoesineen toimittamisesta minulle, ei koiran tarvitse palkata itseään kesken noudon. Noutoesineen höyhenten nyppimistä esiintyy silloin tällöin, ja olen pitänyt sitä merkkinä siitä, että treeniä on jatkettu liian kauan ilman taukoja ja/tai palkka ei ole ollut motivoiva. Omiminen ei ole niinkään ollut enää ongelma, koira tuo kyllä noutoesinettä hyvin minulle, mutta istuen luovutus vaatii vielä hiontaa.

Yleensäkin uskon, että moni koira joka omii noutoesinettä, tekee sitä siksi että sille ei ole tehty tarpeeksi kannattavaksi esineen tuomista ohjaajalle. Jos ei koskaan palkitse koiraa (niin että koira oikeasti palkkaantuu, esimerkiksi monelle koiralle pelkkä kehu ei riitä) riistan tuomisesta, ei ole ihmekään jos koira haluaa pitää riistan itsellään. On myös epäreilua vaatia koiralta käytöstä jota sille ei ole opetettu, ja jota ei olla harjoiteltu niin, että koira pystyy sen käytöksen suorittamaan myös vaativammassa tilanteessa (rauhallinen treeni omalla pihalla vs. kuuma metsästystilanne). Riistan omimisen selittäminen johtajuusongelmana ei ole mielestäni pelkästään täysin epäkorrektia vaan myös tekee käytöksen opettamisen yhä hankalammaksi. Pakkonoudot, koiran torumiset ja pahimmillaan erilaiset pakotteet vähentävät entisestään koiran motivaatiota tuoda noudettu esine/riista omistajalle sekä rapistavat koiran luottamusta ohjaajaan. Unohtamatta rankaisujen vaikutusta koiran hyvinvointiin metsästys- tai treenitilanteen ulkopuolella. Vaikka metsästyskoira toimiikin metsästäjän apuna, on epärealistista ajatella että koira ei toimisi ensisijaisesti opportunistina omia tarpeita tyydyttääkseen. Tärkeintä on muokata koiran käytöstä niin, että koira toimii haluamallamme tavalla ja lopputuloksena koira saa tavoittelemansa palkkion.

Vaikka noutaminen tuntuisi olevan jo itsessään melko motivoivaa Tompalle, välillä on ollut aihetta parantaa palkkaa (esim. vinkupallo namin sijaan) jotta noutoon tulee sopivasti vauhtia ja intoa. Mutta on ilahduttavaa huomata, että vinkupallolla palkkaaminen ei ole enää liian kova häiriö – aiemmin vinkupallon esiin ottaminen olisi mahdollisesti johtanut siihen, että koira ei enää halua noutaa noutoesinettä vaan pelkästään vinkupalloa. Ja vaikka vinkupallolla palkkaamisen myötä vire koiralla nousee, selvää kuumumista jolloin noutokäytös hajoaa täysin, ei ole esiintynyt enää. Myös kriteerin nostaminen on ollut tarpeen, välillä noutotreenin alussa olen ottanut yksinkertaista nostoja tms. joissa koiran motivaatio on selvästi alhainen, mutta heti kun ottaa kunnollisen noudon heitetyllä esineellä, koira innostuu selvästi. Liian hidas kriteerin nosto taitaa olla perisyntejäni, eli oikea tasapaino pitäisi aina löytää jotta koiran oppiminen olisi optimaalista.

Tärkein oivallus treenatessa on ollut laukauksen imitoiminen taputuksella. Ensimmäisellä kerralla testatessa, Tomppa ampaisi noutamaan välittömästi taputuksen kuultuaan – oikein mallikelpoinen paukkunouto. Sehän ei tietenkään ole tavoitteena, vaan olen joka treenin aikana taputellut, alkuun hiljempaa ja viime aikoina kovempaa, ja välittömästi palkaten jos koira pysyy paikallaan. Jos on lähtenyt noutamaan, olen käyttänyt seis-vihjettä ja kutsunut koiran takaisin, ja palkannut siitä. Treeni on edistynyt hyvin, tässä vaiheessa olisi hyvä siirtyä kovempiin ääniin ja viimein haulikon pamaukseen kylmää lintua tai dummya noudettaessa.

Noudossa päästiin myös tositoimiin viikko sitten sorsametsällä kun saaliiksi tuli tavi. Kyseessä oli sekä minun että Tompan ensimmäinen vesilintu. Nouto ei mennyt ihan nappiin, tavi räpiköi osuman saatuaan kauemmaksi kaislikon suojiin eikä Tomppa nähnyt selkeästi linnun sijainta. Tilanne oli muutenkin uusi, vaikka noutoesineellä on treenattu vesinoutoja. Sain Tomppaa rannalla innostettua hyvin ja osoittelin linnun suuntaan antaessani nouto-vihjeen. Tomppa lähti urheasti uimaan, mutta kun ei saanut hajua eikä nähnyt lintua, päätti napata suuhunsa läheisen lumpeenlehden ja tuoda sen rantaan minulle. Nauruhan siitä irtosi, ja tietty kehut koiralle kun yritti kaikkensa! Apuun kutsuttiin sitten isoisä veneen kanssa, ja saatiin tavi kaislikosta näkyville ja heitettiin se lähemmäksi Tompalle noudettavaksi – sitten nouto sujuikin jo mallikkaasti ja Tomppa ui linnun rantaan. Noutoa seurasi Tompan ensimmäinen moottorivenematka, joka vähän jännitti mutta onneksi oli tavi seurana ja Tomppa sai keskittyä sen haisteluun. Riistan ja noutoesineen etsiminen kuivalla maalla sujuu jo Tompalta hyvin, nyt pitää vaan saada opetettua koiralle, että samanlaista etsintää voi tehdä myös uimalla.